Fjällräven Polar: harvojen kokema mutta monien unelmoima valjakkovaellus

Fjällräven Polar: harvojen kokema mutta monien unelmoima valjakkovaellus

Ainutlaatuinen mahdollisuus hypätä hetkeksi tuntemattomaan mutta silti tuntea olevansa kotona, keskellä erämaata.


Fjällräven Polar: 330 kilometriä läpi lumisen erämaan matkakumppaneina pari sataa koiraa, 28 seikkailunhaluista tiimiläistä maailman eri kolkista ja 7 kokenutta valjakko-opasta. Neljä pitkää päivää täyttä työtä ulkona pakkasessa ja yöt teltassa tai taivasalla. Tämä on kokemus, johon vuosittain sadat ihmiset haaveilevat pääsevänsä osalliseksi. Kokemukseen kietoutuu uusien asioiden oppiminen täysin vieraassa toimintaympäristössä ja vahva yhteys luontoon, eläimiin ja ihmisiin, jotka jakavat tuon yhteisen matkan. Fjällräven Polar toisaalta täytti ja ylitti odotukseni ja toisaalta myös yllätti minut monella tapaa.

Fjällräven Polar -valjakkoseikkailuun osallistumiseni on aihe, johon liittyviin kysymyksiin tuskin koskaan tulen kyllästymään. Kokemus antoi paljon ja mielelläni kannustan myös muita hakemaan: sillä mitään et voi yrittämällä menettääkään. Kyseessä on siis Fjällrävenin organisoima, 330 kilometrin pituinen koiravaljakkovaellus Norjasta Ruotsiin. Osallistujat oppivat huoltamaan sekä itsensä, tiiminsä että valjakkokoirat haastavissa talviolosuhteissa keskellä erämaata. Aiempaa kokemusta et vaeltamisesta, retkeilystä tai koirista tarvitse, vaan kaikki tarvittavat tiedot, taidot ja varusteet saat reissun aikana.

Puolet Polarin osallistujista ansaitsevat paikkansa yleisöäänestyksen perusteella ja puolet valikoituvat mukaan Fjällrävenin tuomariston valitsemana. Itse hain mukaan jo vuoden 2013 reissuun: en päässyt ja hiukan katkeroiduinkin. Pettymys ehti vuoden aikana kuitenkin laantua ja seuraavaan hakuun panostinkin sitten kaiken energiani. Nukuin hyvin vähän, seurasin lähes maanisena äänestystilannetta (kuten perheenikin) ja mietin keinoja, joilla voisin saada lisää tukijoita hakemukselleni. Halu päästä mukaan oli valtaisa! Jäin kuitenkin yleisöäänestyksessä kakkossijalle ja paikka aukeni lopulta vasta Fjällrävenin raadin valitsemana (video)hakemukseni perusteella, sopivasti syntymäpäivänäni. Uutinen valinnasta toi mielettömän onnen tunteen, mutta parashan oli toki vasta edessä. Reissuun oli aikaa valmistautua lähes 4 kuukautta, sillä vaellus järjestetään aina huhtikuussa, kun päivänvaloa on jo enemmän ja kovimmat pakkaset ovat ohi. Talvi on luonnollisesti valjakkokoirille ja -yrittäjille kiireistä aikaa, joten Polariin osallistuvien koirien työkausi päättyy tuohon vaellukseen. Noiden neljän kuukauden aikana ehdimme tutustua netin välityksellä sekä matkakumppaneihimme että moniin aiempien vuosien osallistujiin.

Matka alkoi kokoontumisella Tukholmassa, jossa ohjelmassa oli kaikkien osallistujien tapaaminen, muutama tunti luentoja luonnossa selviytymisestä, varusteiden saaminen, illallinen ja tavaroiden pakkaaminen aamuksi. Ensimmäinen päivä oli henkisesti melko rankka kaikkine uusine asioineen ja ihmisineen. Yö menikin sängyssä pyöriessä ja näin painajaisia mm. tapahtuman videokuvaajista. Neljä nukuttua tuntia kuitenkin tekivät tehtävänsä ja tiistaiaamuna klo 5:15 olin valmis toimintaan. Ja sitä sitten riittikin. Tuntui, että seuraavan kerran hengähdin torstaina lounasaikaan.

Toisena päivänä lensimme Oslon kautta Tromssaan, josta matka jatkui bussilla Signaldalenin laaksoon Pohjois-Norjassa. Pitkän matkustuksen jälkeen edessä oli pienet kuivaharjoitukset reellä ilman koiria sekä telttojen pystytyksen harjoittelua kohtalaisen navakassa tuulessa. Todistettua tuli muun muassa se, että teltasta on hyvä pitää jatkuvasti kiinni, jossei halua juosta teltan perässä pitkin tundraa. Ensimmäisenä telttayönämme pakkasta oli -15 mutta kunnon varusteilla jäässä eivät oikeastaan olleet muut kuin silmämunat; erikoinen tunne talvivaellukseen tottumattomalle.

Matkan kolmantena päivänä pääsimme itse asiaan eli tapasimme kaikki nelijalkaiset tiimiläisemme, ja pääsimme starttaamaan varsinaisen neljän päivän vaelluksen! Myös minulle koiraihmisenä ja valjakkourheilukilpailujakin käyneenä oli vaikuttavaa nähdä kerralla pari sataa koiraa, jotka puhkuivat intoa päästä juoksemaan. 200 huskysta lähtee aikamoinen konsertti lähdön hetkellä! Ennen lähtöä pelasimme vielä tetristä reen pakkauksen muodossa sillä vaellusvarusteiden lisäksi mukaan piti saada myös melkoinen määrä koiranruokaa. Logistiikan vuoksi osallistujat oli jaettu pienempiin 4-hengen tiimeihin maittain. Meidän 2 suomalaisen ja 2 tanskalaisen tiimiä luotsasi norjalainen opas, 14 vuotta rekikoiria kasvattanut Kent Göran. Myös tiimimme koirat olivat Kentin omia. Oli hienoa nähdä, kuinka koirat ja koirien kanssa työskentely oli Kentille selkeästi sydämen asia, ja kävimmekin antoisaa keskustelua aiheesta matkan aikana.

Olemattomat reenhallintataitomme laitettiin samantien koetukselle, sillä koirat olivat innokkaita ja ensimmäisen päivän osuus oli pitkälti nousevaa ja kaltevaa, vuoristoista maastoa. Tärkein ohje valjakkoajoon on, ettei koskaan tule tippua kyydistä! Eli vaikka reki kaatuisi, ei siitä saa ikinä päästää irti. Koirilla on nimittäin mielessään vain juokseminen eikä niitä juurikaan kiinnosta, onko kyytiläinen mukana vai ei. Ne siis saattavat iloisesti jatkaa matkaansa ilman kuskiakin. Ilman rekeä jarruttavaa kuskia saattaisi raskas reki myös ajautua alamäessä koirien päälle. Tämä mielessä reen aisaa tuli puristettua ensimmäinen päivä enemmän tai vähemmän rystyset valkoisina. Lihaksia kivistikin illalla kohtalaisesti. Heti seuraavana päivänä meno oli kuitenkin jo rennompaa, johon osaltaan vaikutti varmasti myös maaston tasaantuminen aakeaksi tundraksi. Nopeasti opimme muun muassa pukemaan ja riisumaan vaatetusta sekä kaivamaan vesipullon reen sisältä vauhdissa, jalasten päällä. Tällä vältettiin turhat pysähtelyt ja koko seurueen matkanteko sujui jouhevammin. Vaelluksen aikana maisemat vauhtuivat Norjan  jyhkeistä vuorista Ruotsin puolella oleviin mutkitteleviin metsäpolkuihin ja puroihin. Niiden välissä oli pohjoisnapamaista tasaista ja tuulista valkoisuutta silmän kantamattomiin.

Suurimmaksi osaksi omalla kuuden koiran valjakollani oli menohaluja niin paljon, että reen eteenpäin potkimisen sijaan sain enemmänkin jarrutella. Olin ennakkoon varautunut siihen, että valjakkoajo olisi raskas fyysinen rasite, mutta yllätyksenä tuli sen sijaan päivien pituus ja työn määrä. Vuorokaudet koostuivat noin 6 tunnin unesta ja 18 tunnin työskentelystä, josta noin 8-10 tuntia oli jalaksilla seisomista ja koirien ohjaamista. Leiriytymisaskareisiin upposi paljon aikaa niin aamuisin kuin iltaisin. Jo veden saamiseen kului hyvä tovi, sillä sitä saatiin vain keittämällä lunta retkikeittimen kattilalla. Ja vettä taas tarvittiin, jotta saatiin koirille ruuat. Koirien hyvinvointi ja levon saanti on ensiarvoisen tärkeää, joten ensimmäisenä huolettiin ja ruokittiin aina koirat ja sitten vasta oli aika miettiä omia tarpeita. Itselläni ei ollut vaelluksen aikana käytössäni ollenkaan kelloa, joten kiire muodostui yleensä siitä, että koirat tai me itse olimme nälkäisiä, ilta alkoi hämärtyä tai aamulla lähdön hetki lähestyä. Juuri tuo työntäyteisyys teki kuitenkin matkasta erityisen rentouttavan, sillä mieli nollaantui täysin kaikesta muusta. Luonnon keskellä, eläinten kanssa työskennellessä, tunsin eläväni juuri siinä hetkessä. Yksinkertaisuus on kaunista!

Haastavinta reissussa oli uusien asioiden opetteleminen kokeilemisen kautta usein melko vaikeissakin olosuhteissa (tuuli, pimeys, väsymys). Tällainen taito oli esimerkiksi bensalla toimivan retkikeittimen käyttö, joka tuli harjoiteltua ns. pakon sanelemana pilkkopimeässä myöhäisillassa, järven jäällä. Juuri ennen nukkumaanmenoa aina viimeisenä askareenamme keitimme vielä vettä termospulloihin valmiiksi aamupalaa varten.

Viikko oli sen verran hektinen, että oikeastaan vasta muutaman päivän sulattelun jälkeen aivot alkoivat pikkuhiljaa tajuta, mitä oikein juuri tapahtuikaan ja kuinka erityisiä hetkiä koimme. Ehdottomasti mieleenpainunein hetki koko matkalta on viimeinen iltanuotiomme, jonne olimme kokoontuneet kuuntelemaan kitaransoittoa. Yhtäkkiä yksi husky päätti alkaa säestää musiikkia ja parin sekunnin päästä meitä ympäröi pimeän metsän, kuutamon sekä nuotion loisteen lisäksi 200 huskyn yhteislaulu. Tunnelma oli täysin taianomainen!

Itse Fjällräven Polar -matka oli täysin ainutlaatuinen kokemus, mutta ainutlaatuista on myös ystävyyssuhteet, jotka tapahtuma mahdollisti. Polar kokoaa yhteen ihmisiä, jotka jakavat elämässään samanlaisia intressejä ja arvoja. Polar antoi siis paljon enemmän kuin "vain" viikon reissun erämaahan.

Sinisen, jättimäisen Fjällrävenin untuva-anorakkini karvakaulusessa on edelleen vaimeana savun, metsän ja koirien tuoksu, johon liittyy vahvasti onnellisten muistojen massa. Massa, jota on monin paikoin vaikea eritellä saati pukea sanoiksi. Viimeisenä iltanamme meitä ohjeistettiin lausahduksella: ”Don’t be sad because it’s over, smile because it just happened”. Vaikka kokemusta miettiikin välillä haikein mielin, tulee se aina tuomaan hymyn huulilleni.



Hakuaika tulevaan Fjällräven Polar 2020 valjakkoseikkailuun on 14.1-12.12.2019. Lisätietoja ja hakusivun löydät tästä Fjällräven Polar sivujen linkistä

#fjällrävenpolar #fjällrävenpolar2020 #throwbacktofjällrävenpolar2014


Postauksen kuvat: Fjällräven, Sören Hauris Larsen, Tuomo Lampela, Peter Holly, Phil Raisbeck

Kommentit